Matka taittui ja Kotkan valot alkoivat jo siintää horisontissa. Kiirettähän minulla ei ollut mihinkään, koska olin matkan varrella ottanut puhelinyhteyden Luolamieskerholle. Kerholta päivystäjä oli vastannut puhelimeen ja kertoi ettei tänään ollut mahdollisuutta saada kopterikyytiä. Mitään hän ei voinut luvata, olisiko kopterikyyti mahdollista edes huomenna.

Päivystäjä sanoi minulle:

-Voithan siä soittaa sille meiän päällikölle. Se otti tosta iltapäivällä pari noviisia mukaansa. Johku keskisuomeen ne suunnisti sillä meidän antiikkikopterilla. Ei se mulle mitään sanonu koska ne takas tulee. Ne sen meidän Yli-Inkvisiittorin retket saattaa joskus venyä monen päivän mittaisiksi. Tiedä taas mitä romua ja kaiken maailman Punahuulisorsia ja Satiinikoppeloita se tänne meidän pyhälle luolalle raahaa.

Minä kuuntelin että taitaa päivystäjällä olla pinna kireällä (johtuiko ehkä siitä ettei itse ollut valittuna tämänkertaiseen delegaatioon). Minä lupasin soitella Inkvisiittorille ja kysellä aikatauluista. Päivystäjälle toivottelin hyvät jatkot päivystyksen parissa. Puhelimesta tuli tiukkasävyinen ja sarkastinen vastaus:
-Joo joo, hyvät jatkot jos ei oma riitä.
Minä ihmettelin huuli pyöreänä että mistäs kenkä nyt puristaa. Taisi tällä kertaa invisiittorin retki olla melkoisen mielenkiintoinen.
 
Nälkäkin alkoi jo kurnia suolen mutkassa. Soittaisin sille Inkvisiittorille sitten ruokailun jälkeen.
Mihinköhän sitä suunnistaisi lapioimaan murua rinnan alle. Muistelin että Populuksessahan on vielä ruokatarjoilua tähän aikaan illasta.
 
Populuksen kellarin maanmainio pippuripihvi oli nyt syöty ja sitä sulatellessani ja nauttiessani jälkiruoaksi tilamaani Espressoa chilisuklaamurusilla, muistelin matkan varrella tapahtunutta episodia.
 
Olin ohittanut Haminan ja moottoritietä ajaessani huomasin että tien varressa oli auto hätävilkut päällä ja auton vierellä tummatukkainen mies toppahousuissaan huitoi hullun lailla. Meinasin että ei tässä nyt ole aikaa pysähdellä. Lähestyessäni tätä mielipuolisesti huitovaa miestä hän siirtyi vain keskemmälle tietä ja totesin että pakkohan se on pysähtyä, muuten tulisi koeponnistettua maastomobiilin uudenkarhea karjapuskuri. Ohjasin auton tien sivuun ja katselin lähestyvää toppahousua.
-Appua appua, huuteli lähestyvä mies. Mine olla eksyksiisä.
Minä kyselemään että minne olet menossa. Mies alkoi esittelemään repaleista karttaa, joka vaikutti melkoisen vanhalta.
-Mine olla menemässä Hamina Bastiioonii. Eihän tääs miin Leniinin aikaises karttaas ol ees koko paikkaa.
Kuuntelin kaverin puhetta ja tuumin että tällä taitaa olla joitain suomalaisiakin sukujuuria kun noin sekavia puhuu. Pitäähän sitä auttaa.
-Kyllä sä nyt olet tullut jo sen ohi. Tuolla Haminan keskustassahan se on.
-Mine kyl kyssyy ohjeita. Siin liikennepyöryläs jos ompi se sproti vai mikke fisu se ol. Siin oli sellaissii telttahoussu nuorii pannumyssykät piässä. Ne miul sano että siin natsisiwan kohal on opasteet. Enhän mie mittää natsisiwaa nähny. Siin ol vaan joku Lidl ja penkola enne sit aakkosasemaa. Mie sitte jatkoin vaan ettiäpäin niin kuin miu Mummoin lumessa.
Minä yritin pidätellä nauruani, sillä eihän tämä mies voinut tietää mikä se natsisiwa on. Annoin kaverille ohjeet millä löytää perille. Mies kovasti kiittelemään ja esittelemään itseään.
-Mie oon Keimo Lerba. Jos retkuielt tuol Karjalas, niin ota yhteyksii.
Sinne se Keimo jäi vilkuttelemaan tienposkeen kun minä jatkoin matkaa uljaalla ”ratsullani”.
 
Aito Espanjan Rolex, joka oli ranteessani, alkoi jo viisareillaan osoitella että olisi nukkumaan menon aika. Päätin hylätä Kairon houkutukset ja siirtyä yöpuulle.
Voisin soitella sitten aamulla sille Luolamieskerhon Inkvisiittorille. Aamupäivällä pääsisin kuitenkin tarvittaessa rahtilaivalla Sillamäkeen joten ne Luolamiesten aikataulut eivät nyt minua kiinnostaisi. Tulisi vaan tosi pitkä puhelinkeskustelu tähän aikaan illasta. Sillamäestä ei olisi kuitenkaan pitkä matka Tallinnaan ja pääsisin omalla kulkuneuvolla sinne.
 
Päätin vielä soittaa herra Modeemille ja raportoida tähän mennessä tapahtunutta. Naputtelin numeron antiikkiseen tiiliskiviNokialaiseen (joka oli kalliilla modifikaatiolla saatettu G3 verkossa toimivaksi). Puhelu meni suoraan vastaajaan josta herra Modeemin sammaltava ääni kertoi:
-Haloo, nyt et tavoita minua. Olen poikien kanssa golffaamassa. Kaikki muut ovat känissä paiti minä ja Juso.
Jaaha, herra Modeemi oli taas liikkeellä hyvän ystävänsä Juuso Haarukan kanssa. Juusohan on maankuulu gourmet kokki, jonka bravuureja ovat alkoholilla liekitetyt ruoka-annokset. Yleensähän Juusolta ”liekitysöljyä” menee enemmän kurkkuun kuin ruoka annokseen.
 
Sanelin vastaajaan lyhyen selostuksen tähän mennessä tapahtuneesta ja kehoitin herra Modeemia soittelemaan jos on jotain kysyttäävää tai lisä ohjeita. Muistutin myös hienovaraisesti, että sen etumaksun voisi myös maksaa.
Sanoin että minä en mitään 45 pv/netto maksuehtoja hyväksy, vaikka suuryhtiöt niitä nykyisin härskisti käyttävätkin.
 
Siirryin hotelliin lämpöisten lakanoiden väliin ja nukahdin syvään uneen. Viimeisenä ajatuksena putkahti mieleeni Olgan vieno hymy ja tietoisuus siitä että kyllä minä sen raivokohtauksia saavan puhumattoman muumion vielä löydän.
 

credo: quad habes, et habes….