Hölläsin vaistomaisesti jalkaa kaasupolkimelta ja pudotin matkavauhdin alle 120. Olihan tämä meno ollut aika epävakaata johtuen tämän maastomobiilin loistavista maantie ominaisuuksista. Saavuin onnettomuuspaikalle jonne oli hälytetty apuvoimia. Tielle kaatunut jänis oli valtavan kokoinen ja varikset eivät sitä olleet saaneet liikkumaan. Paikalle hälytetyt korpit olivat ottaneet ohjat käsiinsä ja retuuttivat jänistä pientareen puolelle. Minä ohitin onnettomuuspaikan ja jatkoin luottavaisin mielin kohti rajaa ja sen tiukkakatseisia tullimiehiä.

 

Rajamuodollisuudet sujuivat joutuisasti koska onnistuin pääsemään sille tullikaistalle jolla järjestystä piti ja rajanylitysoikeuksia jakeli Sadunomainen punahattuinen tullihenkilö nimeltään Olga Hubatsa.

Olinhan tätä rajaa ylitellyt useamman kerran ja Olgan kanssa olin tullut tutuksi. Ehkä alkoi jo ilmenemään jonkin näköistä flirttailuakin, kun olimme jo useaan kertaan olleet juttusilla.

Tästä rohkaistuneena uskalsin Olgalta kysellä oliko hänellä tietoa rouva Modeemin liikkeistä ja mahdollisesta määränpäästä.

Olga meni vakavaksi kun kuuli ketä olin jäljittämässä. Hetken mietittyään Olga ohjasi minut sivummalle ja sanoi minulle:

-Tätä et sitten kuullut minulta jos tämän johdosta joudut vaikeuksiin.

Lupasin vaieta kuin muuri vaikka kidutettaisiin ja loppuelämän kestävällä kasvisruoka valiolla uhkailtaisiin. Olga tiesi entuudestaan rouva Modeemin ja rouvan matkaseuralaisetkin olivat hänelle tuttuja.

Rouva modeemin seurue koostui Kouvostoliiton entisistä kaupunginviskaaleista sekä verorahojenimurointi yhtiön johtajista. Seurueen matkan päämääränä oli Tallinna, mistä he olivat menossa etsimään Erämaapuistoon vetonaulaa. Jostain Kirnusta ne olivat puhuneet. Rivien välistä oli ollut luettavissa että pienempää tällä kertaa etsittäisiin kuin se Kiinassa tarjolla ollut. Viipuriin seurue ei ollut pysähtynyt, vaan olivat hypänneet suoraan junaan, joka suunnisti kohti Tallinnaa.

 

Minulla kun ei ollut hajuakaan minkälaista reittiä se juna sinne Tallinnaan menee, niin tuumasin että tästä voisi kääntää keulan takaisin kohti kaakkoa ja lähteä tutkailemaan vieläkö tänään pääsisi Kotkasta Luolamieskerhon yksityisellä helikopterilla Tallinnaan.

 

Tänne saakka kun olin vaivautunut, niin ajattelin, että Rajakaupasta kyllä haen gallonan leilin sitä linnunmaidoksikin mainittua Lagavulin viskiä.

 Olgalta siinä myös muina miehinä kyselin että kuinka pitkä työvuoro se neidillä tänään olisi. Sanoin että jos mahdollista, niin pienen kauppareissun jälkeen pääsisin Olgan hallinnoimaa kaistaa pitkin takaisin koti Suomeen. Olga sanoi että kohtahan tuo loppuisi, mutta meillä on tuota työväkeä tällä hetkellä aika hintsusti, joten voisihan hän tänään tehdä vähän ylitöitä, mutta palkkioksi hän haluaa sieltä kaupasta sitä hyvää Belgialaista suklaata rasiallisen. – Se myyjätyttö kyllä tietää sen minun suosikkimerkin.

Lupasin Olgalle suklaata palkkioksi tuoda, kun se takaisi minulle juohevan ja nopean rajanylityksen. Olisin sen rasian muutenkin ostanut, kun olin häneltä hyödyllisiä tietoja saanut.

Ostokset sain suoritettua nopeasti ja suuntasin kohti tullipuomia. Olga siellä jo minua vartoilikin. Oli pitänyt puomia suljettuna ja minulle ikäänkuin kaistaa vapaana. Olin siitä mielissäni, koska se takaisi minulle pienen juttutuokion Olgan kanssa.

 

Kyselin että mitenkäs se savusaunoittelu järjestettäisiin, josta oli joskus leikkimielisesti puhuttu.

Olgan ilme meni salaperäiseksi ja hän sanoi: -Kyllä minä sinuun sitten otan yhteyttä, kun Suomeen lomamatkalle saavun. Minä kyselemään: -Mitenkäs sinä minut tavoitat, kun en ole mitään yhteystietoja sinulle antanut. Olga sanoi minulle naurahtaen vieno hymy huulillaan: -Meillä on täällä tullissa kyllä sellaiset tietokannat että ne sinun tiedot kyllä löydän.

Minäkin nauruun yhtyen totesin että niinpä tietenkin ja annoin Olgalle suklaarasian ja hyvät yöt toivottaen suuntasin kohti Kotkaa.

 

Pääsisinkö vielä tänään Tallinnaan vai joutuisinko viettämään illan Kotkassa ravintola Kairon menoa seuraillen…..